Pikkumetsähiiri (Apodemus sylvaticus)

Pikkumetsähiiri on jyrsijöiden lahkoon kuuluva hiirilaji. Se on Euroopassa hyvin yleinen, mutta Suomessa sitä ei tavata, lähimmillään meitä se elää Etelä-Ruotsissa. Pikkumetsähiiri on läheistä sukua meillä tavattavalle metsähiirelle (Apodemus flavicollis), mutta eroaa siinä, että sillä ei ole keltaista karvavyöhykettä kaulan ympärillä, sillä on hieman pienemmät korvat ja se on kooltaankin hieman pienempi.

Pikkumetsähiiri on tyypillinen, sirorakenteinen ja sievä hiiri, jonka ruumiin pituus on 6 – 10 cm ja paino 7 – 40 g. Sen häntä on yhtä pitkä kuin ruumis.

Pikkumetsähiirellä on kellertävä turkki joka on vatsasta vaaleahko ja sillä on usein oranssinruskea laikku rinnassa. Korvat ovat melko suuret ja ne ovat erittäin herkät äänille. Silmät ovat ulkonevat, ja näilllä pullottavilla ja tummilla silmillään pikkumetsähiiri näkee hyvin yölläkin. Tuntoherkät viikset ovat hyvin suuret.

Pikkumetsähiiren hännällä on hyvin erityinen ominaisuus. Jos pikkumetsähiiri jää johonkin kiinni pitkästä hännästään, se voi irrottaa ja pudottaa pois häntänsä pään, joka ei kasva koskaan uudelleen takaisin.

Lisääntyminen

Pikkumetsähiiret lisääntyvät talvea lukuun ottamatta lähes ympäri vuoden. Naaras parittelee useiden urosten kanssa. Naaras vuoraa pesänsä sammalilla, lehdillä ja ruoholla. Poikaset syntyvät 2–3 viikon kuluttua karvattomina, sokeina ja avuttomina. Silmät avautuvat kaksiviikkoisina. Poikaset kasvavat nopeasti, ja emo ajaa ne pois pesästä jo kolmiviikkoisina.

Naaras saa yleensä kahdesta kolmeen poikuetta vuodessa, mutta voi tehdä neljännenkin jos sää sallii ja ruokaa riittää.

Ravinto

Pikkumetsähiiri on aktiivinen myös talvisin ja käyttää keräämiään ruokavarastoja, kun ravinnosta on muuten pulaa. Pikkumetsähiiri syö hyvin monipuolista ravintoa, sitä mitä on kulloinkin tarjolla. Keväisin se syö etenkin siemeniä, taimia, versoja ja juuria. Se myös täydentää kasvisruokaa hyönteisillä ja niiden toukilla. Syksyllä se syö tammenterhoja, erilaisia pähkinöitä, siemeniä, viljaa, hedelmiä, marjoja ja sieniä. Sateen esiin tuomia herkullisia etanoita ja vielä herkullisempia kastematoja se syö ahnaasti aina tilaisuuden tullen.

Uhat

Pikkumetsähiirten pahoja vihollisia ovat etenkin lehtopöllö, kettu, lumikko, kärppä ja kissa.

Pikkumetsähiiret ovat aina varuillaan, eivätkä lähde kolostaan kirkkaina kuutamoöinä ollenkaan petojen pelossa. Muulloinkin laji on aina varovainen ja nuuhkii ilmaa. Vaaran havaitessaan se vilistää heti piiloon.

Pikkumetsähiiri itsekin voi olla vaarallinen, ihmiselle, sillä se on potentiaalinen hantaviruksen kantaja. Hantavirukset ovat bunyavirusten heimoon kuuluvia viruksia, jotka aiheuttavat niin sanottuja viruszoonooseja eli selkärankaisista eläimistä ihmiseen ja päinvastoin tarttuvia virustauteja. Hantaviruksia on tähän mennessä löydetty toistakymmentä.

Elintavat

Pikkumetsähiiri pysyttelee päivisin pääosin kolossaan ja lähtee yöllä etsimään ruokaa. Yöllä se liikkuu siksi, että se siten pyrkii suojautumaan pedoilta. Lisääntyvät naaraat voivat olla aktiivisia myös päivänvalossa, saadakseen riittävästi ruokaa.

Ruokaa etsiessään pikkumetsähiiri poimii maasta oksia ja lehtiä, joita se sijoittelee reitilleen ja joita se sitten käyttää maamerkkeinä, hahmottaakseen ympäristöään.

Pikkumetsähiiri kiipeilee hyvin ja etsii ruokaa usein hennoiltakin kasveilta. Koloverkosto, jossa elää useita aikuisia hiiriä, on usein puiden lomassa.

Kolosta on useita reittejä ulos siltä varalta, että jokin peto pääsee luolastoon. Pikkumetsähiiri elää yleensä yksikseen, mutta seurallisuus vaihtelee.

Levinneisyys

Euroopassa pikkumetsähiiren levinneisyysalue on laaja, se ulottuu Etelä-Ruotsista ja Baltiasta Pohjois-Afrikkaan. Idässä se elää Länsi-Ukrainassa ja lännessä Britteinsaarilla. Se elää myös useimmilla Välimeren saarilla ja Islannissa.

Suomessa lajia ei tavata.

Elinympäristö

Pikkumetsähiiri viihtyy parhaiten lauhkean vyöhykkeen metsissä, avoimilla mailla, asutuilla seuduilla ja havumetsissä.

Pikkumetsähiiri talvella. Kuva Copyright © Hanna Knutsson - Creative Commons.

Myös talvisin pikkumetsähiiret ovat aktiivisia. Kylmempinä kuukausina ne eivät horrosta, mutta ankarimpina talvikausina ne voivat vaipua horrokseen, jolloin niiden fysiologinen aktiivisuus vähenee.

Lähteet
*Wikipedia