Kuvassa yllä von Döbeln tarkastaa joukkojaan. 13 p:nä 1789 hän haavoittui otsaan; haava ei ottanut oikein parantuakseen, ja hänen oli pakko alistua pääkopan avaukseen. Siitä lähtien hän käytti kuuluisaa otsasidettä.

Hyvin harvat sotapäälliköt ovat olleet miestensä keskuudessa yhtä kunnioitettuja ja suorastaan palvottuja, kuin oli von Döbeln. Siellä, missä hän ilmestyi miestensä näkyville, kohosivat ilmoille spontaanit eläköön-huudot. Lue Haminan rauha-sivulta von Döbelnin jäähyväispuhe suomalaisille miehilleen, sitten kun sota oli hävitty. Puhe on hyvin koskettava ja ylistyslaulu sodat kokeneiden kuolemattomalle soturiliitolle ja -veljeydelle.

Suomen sota 1808 - 1809

Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808 – 1809 osana Napoleonin sotia. Vaikka sodassa taistelivat Ruotsi ja Venäjä, sitä voidaan perustellusti kutsua "Suomen sodaksi", sillä vuoden 1808 sotatoimet käytiin kokonaan Suomessa.

Suomen kohtalo ratkaistiin Tilsitissä. Siellä kohtasivat keskikesällä 1807 kaksi keisaria: yhä suurempiin voittoihin yltänyt Napoleon I (1769 - 1821) ja alakynteen jäänyt Venäjän Aleksanteri I (1777 - 1825). Napoleon ei ollut kyennyt aseellisesti nujertamaan Englantia ja päätti siksi kukistaa sen talouden keinoin, mannermaasulkemuksella.

Nicolas Gossen maalauksessa Napoleon I, Venäjän Aleksanteri I, Preussin kuningatar Luise von Mecklenburg-Strelitz ja Frederick William III Tilsitissä 1807.

Mannermaasulkemus eli kontinentaalijärjestelmä oli Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kohdistunut kauppasaarto, jonka Ranskan keisari Napoleon I julisti marraskuussa 1806. Saarto kesti vuoteen 1814. Yksi tärkeä maa kieltäytyi tästä kauppasaarrosta, Ruotsi, ja Tilsitin neuvottelujen jälkeen Venäjän osaksi jäi painostaa Ruotsi mukaan.

Aleksanteri I (1777 - 1825). Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas ja Puolanmaan kuningas.

Venäjällä oli alusta alkaen myös omia intressejään Suomen suhteen. Aleksanteri I katsoi, että hänellä oli oikeus marssia Suomeen, jolloin hän saattoi samalla toteuttaa Pietari Suuren (1672 - 1725) aloittaman valtakunnan pääkaupungin turvaamisen ja Suomenlahden meritein varmistamisen.

Sodan alku

Venäjän Ruotsille kohdistamat uhkailut eivät laisinkaan tehonneet. Venäjän pöyhistely ei pelottanut Ruotsia, vaan kuningas Kustaa IV Aadolf viittasi kintaalla moisille puuhille ja uskoi niiden olevan vain pelottelua.

Tilanne kehittyi edelleen ja lopulta Ruotsissakin nähtiin, että Venäjä on todellakin hyökkäämässä. Ruotsin kuningas lähestyi suomalaisia näin sanoin:

"Te rehelliset miehet Suomen asujoista! Teidän Isänmaanne uhkataan woimalliselda wiholliselda; Teidän wapaudenne, Teidän kotonne, Teidän waimonne ja lapsenne owat waarassa. Wastustakaat yximielisesti ja urhollisesti niitä Kauhistuxia kuin se tyly wihollinen etzii, ja riendäkää kaikki, kuin itzens warusta taitaa, Isään maata wastamaan ja warjelemaan."

Carl Nathanael af Klercker (1734 - 1817). Ruotsalainen sotilas ja vapaaherra. Suomen sotaan iäkäs kenraaliluutnantti af Klercker osallistui aluksi Suomen ylipäällikön Wilhelm Mauritz Klingsporin alaisuudessa ja sijaisena.

Suomen puolella puolustuksen järjestelyistä vastasi iäkäs kenraaliluutnantti Carl Nathanael af Klercker. Saatuaan Pietarista huolestuttavia tietoja, hän ryhtyi ennen Venäjän hyökkäystä, 1.2.1808 ripeisiin toimiin Suomen puolustuksen tehostamiseksi ja käynnisti liikekannallepanon.

Linnoituksiin sijoitettiin luja miehitys: Viipuriin runsaat 6 000 miestä ja Svartholmaan 500. Noin 14 000 miehen kenttäarmeija jaettiin kolmeen prikaatiin, joista kaksi sijoitettiin Itäiselle Uudellemaalle ja kolmas Mikkelin ympäristöön.

Aloittaessaan hyökkäyksensä Suomeen, Venäjän tarkoituksena oli vain pakotesodan käyminen, ei Suomen valloittaminen. Hyökkäyksen tarkoituksena oli, että kun Venäjä ottaisi Suomen Ruotsilta väliaikaisesti haltuunsa, se pakottaisi Ruotsin liittymään mannermaasulkemukseen, minkä jälkeen Suomi palautettaisiin takaisin. Kuitenkin jo maaliskuun lopulla 1808 Venäjä muutti linjaansa ja antamallaan julistuksella muutti miehityksen valtaukseksi. Muutoksen syitä oli useita, yksi tärkeimmistä oli se, että kun Suomi olisi Venäjän hallussa, eivät suomalaiset tulevaisuudessa voisi olla nousemassa Ruotsin kuninkaan johtamina venäläisiä vastaan.

Wilhelm Mauritz Klingspor (1744 - 1814). Kreivi, ruotsalainen sotamarsalkka. Hän toimi yli-intendenttinä vuosien 1788–1790 sodassa ja Suomen sotavoimien ylipäällikkönä Suomen sodassa syyskuuhun 1808. Lihavahko, elämän aineellisia nautintoja palvova Klingspor ei tuntenut Suomen asiaa omakseen ja toivoi pääsevänsä tehtävästään mahdollisimman vähäisin henkilökohtaisin uhrauksin. Pelkuruudestakin syytettynä hän oli tehtäväänsä täysin epäpätevä. Häntä nimitettiin "salonkikenraaliksi".

Perusasetelmat - Venäjän ja Ruotsi-Suomen armeijat ja taistelusuunnitelmat

Aleksanteri I antoi kenraali, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin (1750 - 1811) komentaman armeijakunnan tehtäväksi Suomen valtaamisen. Armeijakunnan kokonaisvahvuus oli 24 000 hyvin koulutettua miestä. Venäläinen upseeristo oli saanut sotakokemusta ja sen ammattitaito oli ylivoimaisesti ruotsalaisten ja suomalaisten ammattitaitoa parempi.

Pjotr Ivanovitš Bagration (1765 - 1812). Georgialaissyntyinen venäläinen ruhtinas ja jalkaväenkenraali.

Hyökkäystä varten armeijakunta oli jaettu kolmeen alaosastoon. Kenraaliluutnantti Aleksei Gortšakovin (1769 - 1817) oli määrä edetä joukkoineen Haminan alueelta pitkin rannikkoa ja vallata Helsinki. Kenraaliluutnantti Pjotr Bagrationin (1765 - 1812) oli hyökättävä sotilaittensa kanssa Taavetin alueelta länteen ja vallattava Hämeenlinna. Kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevitš Tutškovin (1761 – 1821) oli puolestaan hyökättävä miehineen Savoon ja vallattava Mikkeli sekä lyötävä Savossa olevat ruotsalaisten voimat.

Venäläisten sotasuunnitelma perustui tiettävästi varsin suuresti Suomesta Venäjälle siirtyneen kenraali Yrjö Maunu Sprengtportenin (1740 - 1819) neuvoihin ja näkökantoihin, jotka tähtäsivät sodan nopeaan voittamiseen.

Ruotsi-Suomen yleinen puolustussuunnitelma edellytti ratkaisevien kenttätaisteluiden välttämistä talvella ja Svartholman ja Viaporin linnoitusten pitämistä vahvoin voimin. Suunnitelman mukaan oli keväällä tuotava lisävoimia Ruotsista ja linnoituksiin tukeutuen ratkaistava sota menestyksellisesti. Suomessa oli joukkoja yhteensä noin 20 000 miestä, näistä Viaporissa oli 6 750 miestä ja Svartholmassa 700 miestä. Etelä-Suomessa 7 000 miestä, Savossa 4 000 ja Pohjanmaalla 2 000 miestä.

Suomalaiset oli johtajat mukaan luettuina koulutettu jo vanhentuneen lineaaritaktiikan oppien mukaisesti. Ylipäällikkö, kenraali, kreivi Wilhelm Mauritz Klingspor (1744 - 1814) oli sodan alkaessa Ruotsissa valmistelemassa valtakunnan sotasuunnitelmaa. Väliaikaisena ylipäällikkönä oli kenraali, vapaaherra Carl Nathanael af Klercker (1734 - 1817), joka antoi omalla vastuullaan Pietarista saamiensa tietojen perusteella helmikuun alussa 1808 liikekannallepanokäskyn, mutta ei saanut joukkojaan valmiiksi Itä-Uudellamaalla. Tämän vuoksi hän päätti koota päävoimansa Hämeenlinnaan ja myös taistella.

Todellisuudessa suomalaiset joukot eivät olleet valmiita torjuntataisteluun, mikä johtui pääasiallisesti siitä, ettei Tukholman hallitus ollut suhtautunut vakavasti Pietarissa olevan lähettiläänsä varoituksiin.

Venäjän hyökkäys

21.2.1808 ylittivät Venäjän joukot, ilman sodanjulistusta Suomen rajan. Raja-alueella olleet suomalaiset vetäytyivät, pienin vetäytymiskahakoin mutta varsinaisesti taisteluitta länteen ja pohjoiseen. Ylipäällikkö Klingspor saapui Tukholmasta Pohjanlahden kiertäen 3.3.1808 Hämeenlinnaan ja antoi heti käskyn kaupungin jättämisestä ja vetäytymisen jatkamisesta. Hänen käsityksensä mukaan Suomen armeija ei olisi pystynyt tasavertaiseen taisteluun hyvin varustettuja venäläisiä vastaan.

Saamiensa ohjeiden mukaan Klingspor määräsi Klerckerin alulle panemaa suomalaisten joukkojen peräytymistä jatkettavaksi aina Pohjanmaalle saakka. Vetäytyminen muuttui nyt paniikinomaiseksi, ja viholliselle luovutettiin yhä uutta aluetta kilometri toisensa jälkeen, taisteluitta. Tätä tosin selitettiin niin, että alueista ei ollut tarkoitus luopua pysyvästi, vaan ne vallattaisiin takaisin heti, kun siihen kyettäisiin. Yksi selitys oli myös se, että kun venäläiset vedettäisiin mahdollisimman kauas oman maansa ulkopuolelle, heidän huoltonsa vaikeutuisi ja heidät olisi sitten helpompi voittaa. Maalis-huhtikuun taitteessa Klingsporin pääarmeija ja Adlercreutzin prikaati kohtasivat Pohjanmaalla ja jatkoivat hyvää vauhtia perääntymistä kohti Oulua, jonne Savon prikaati oli jo ehtinyt saapua.

Carl Johan Adlercreutz (1757 - 1815). Suomessa syntynyt Ruotsin armeijan kenraali ja kreivi, joka muistetaan parhaiten Suomen sodassa voittamistaan taisteluista. Hän kuului Adlercreutzin aatelissukuun ja kasvoi Porvoossa. Huhtikuusta 1808 alkaen hän oli ylipäällikko Klingsporin kenraaliadjutantti ja koko armeijan todellisia johtajia. Adlercreutzin maine kasvoi varsinkin Siikajoen, Lapuan ja Alavuden voittojen myötä.

Pieni venäläisosasto tunkeutui Helsinkiin jo 2.3. ja parisen viikkoa myöhemmin Helsingin seuduilla oli nelisen tuhatta venäläistä. Hämeenlinnan venäläiset ottivat haltuunsa maaliskuun 8. päivänä. Lännempänä rannikolla venäläiset saivat Tammisaaren 20.3. ja Turku joutui heidän haltuunsa kolme päivää myöhemmin. Maaliskuun lopulla 700 miehen venäläisosasto tunkeutui Ahvenanmaalle asti. Lopulta Klingsporin esikuntapäällikkö Carl Johan Adlercreutz (1757 - 1815) ryhtyi vastoin esimiehensä suunnitelmia vastahyökkäykseen ja löi alivoimaiset venäläiset Siikajoen ja Revonlahden taisteluissa 18.4. ja 27.4.

Ruotsin yleinen puolustussuunnitelma kuitenkin romahti, kun Viaporin komentaja Carl Olof Cronstedt (1756 - 1820) antautui ja luovutti 4. - 6.5. linnoituksen miehineen ja laivoineen venäläisille ilman sanottavia taisteluita. Svartholman linnoitus oli antautunut jo 18.3.

Vastahyökkäysten aika

Klingspor aloitti joukkoineen kuitenkin, kun koko maa oli jo luovutettu viholliselle, paluun takaisin ja etenemisen kohti Savoa ja etelää. Savon joukkojen uusi komentaja, eversti Johan August Sandels (1764 - 1831) eteni aina Juvalle saakka, mutta vetäytyi kesäkuussa 1808 Kuopion pohjoispuolelle, jossa piti asemansa kolme kuukautta. Ruotsalaisten komentajien toiminta painopistesuunnassa oli kuitenkin kovin vitkastelevaa.

Carl Johan Adlercreutz löi venäläiset 14.7. Lapuan taistelussa, mutta voittoa ei käytetty millään tavalla hyväksi. Venäläiset voitettiin vielä Kauhajoen ja Alavuden taisteluissa 10. ja 17.8., mutta näilläkään voitoilla ei ollut strategista merkitystä.

Saatuaan vahvennuksia, venäläisten uusi ylipäällikkö Nikolai Mihailovitš Kamenski (1776 - 1811) aloitti uudelleen hyökkäykset. Lyötyään 21.8. suomalaiset Karstulan taistelussa, Kamenski voitti Adlercreutzin syyskuun alussa Ruonan ja Salmen taisteluissa. Tappioiden vuoksi suomalaisten päävoimien vetäytymistiekin oli katkeamaisillaan, mutta eversti, vapaaherra Georg Carl von Döbelnin (1758 - 1820) voitto Juuttaan taistelussa 13.9. mahdollisti päävoimien irtautumisen.

Seuraavana päivänä käytiin verinen Oravaisten taistelu, johon osallistui Ruotsin puolelta tulleita apujoukkojakin. Taistelu päättyi ruotsalaisten ja suomalaisten joukkojen tappioon, minkä vuoksi Klingspor solmi 29.9. venäläisten kanssa Lohtajan aselevon ja veti joukkonsa sopimuksen mukaisesti linjan Iisalmi - Lestijärvi - Himanka pohjoispuolelle.

Sodan viimeiset taistelut ja rauha

Aleksanteri I ei hyväksynyt aseleposopimusta, vaan antoi käskyn sotatoimien jatkamisesta. Sandels kuitenkin aloitti taistelut 27.10. Koljonvirran taistelun loistavalla voitolla, joka käytännössä merkitsi vain päävoimien yhteyteen vetäytymisen helpottumista. 19.11. solmittiin Olkijoen aselepo, joka sinetöi Suomen kohtalon ja päätti todellisuudessa sotatoimet Suomessa. Ruotsi-Suomen joukkojen oli vetäydyttävä 13.12. mennessä Kemijoen taakse. Suomi oli tämän jälkeen kokonaan venäläisten hallussa.

Kun Ruotsi ei vieläkään ollut valmis rauhaan, Aleksanteri aloitti maaliskuussa 1809 jälleen sotatoimet. Venäläiset valtasivat Ahvenanmaan ja hyökkäsivät Merenkurkun yli Uumajaan. Kun he 23.3.1809 ylittivät vielä Kemijoenkin, kävi suomalaisten asema toivottomaksi. Suomalaisten ylipäällikkö Hans Henrik Gripenberg (1754 - 1813) antautui joukkoineen 25.3.1809 allekirjoittamalla Kainuun sopimuksen, jonka mukaan suomalaiset joukot marssivat Kemiin. Siellä he luovuttivat aseensa ja pääsivät sen jälkeen kotiinsa. Tämän jälkeen jäi Ruotsiin vain rippeitä Suomen armeijasta.

17.9.1809 solmittiin Haminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle ja jonka jälkeen Ruotsissa taistelleet suomalaiset kotiutettiin. Suomalaisten henklötappiot olivat noin 6 000 kaatunutta ja vielä suurempi määrä tauteihin kuolleita.

Porilaisten marssi. Vuosina 1808–1809 käydyn Suomen sodan sotilaita kuvaavasta, Albert Edelfeltin maalaamasta teoksesta muodostui suomalaisten vastarinnan symboli Venäjän sortovuosina 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Ei apuvoimia Ruotsista

Sodan alussa oli Suomen armeija jätettynä ilman vanhan emämaansa apua oman onnensa nojaan taistelemaan venäläistä ylivoimaa vastaan, eikä Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf sittenkään moneen kuukauteen ajatellutkaan avun lähettämistä suomalaiselle armeijalleen, vaikka ei lähetettävistä voimista suinkaan ollut puutetta. Sillä olihan Ruotsissa 47 000 miestä säännöllistä sotaväkeä, ja sen lisäksi oli kuningas Napoleonin kanssa käymänsä sodan johdosta kutsunut aseisiin ns. nostoväen, johon kuului 30 000 sotaväkeen otettua 19 ja 25 ikävuoden välillä olevaa nuorukaista. Kuningas tahtoi olla suuri sotasankari ja halusi valloittaa Tanskalta Norjan tai Seelannin, ja sen tähden hän piti Suomen puolustusta kokonaan vähäpätöisenä sivuseikkana.

Sodissa on aina sankareita

Suomen sota oli kahdenlaisten sankarien sota. Sodan aikana kunnostautuivat sotapäälliköt ja sotilaat. He jäivät elämään tarinoihin, lauluihin ja runoihin. Toisenlaisia sankareita olivat ne miehet, jotka jo ennen sotaa tai sen aikana asettuivat venäläisten kanssa yhteistoimintaan ja joista tuli maan tärkeimpiä virkamiehiä ja uuden suomalaisen yläluokan kärki.

Kumpienkin miesten merkitys oli suuri, sillä sekä sodankäynnissä että hallintoasioissa henkilökohtaisilla suhteilla ja päätöksillä oli suuri merkitys.

Georg Magnus Sprengtporten (1740 - 1819). Suomenruotsalainen sotilas. Historiassa Sprengtporten muistetaan ehkä ennen kaikkea tavoitteestaan luoda itsenäinen Suomen valtio Venäjän tuella. Sprengtportenia on yleisesti pidetty hankalana persoonana, joka suututti ihmisiä äkkiväärällä käytöksellään. Hän oli myös kunniankipeä ja kateellinen.

Rauhan miehet - maanpettureita vaiko kansallissankareita

Eräiden suomalaisten yhteistyö venäläisten kanssa ratkaisi rauhoittamispolitiikan onnistumisen. Kulisseissa G.M. Sprengtporten ohjaili maan valloitusta ja nimitettiin ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi joulukuussa. Piispa Tengström ja yliopiston rehtori Haartman takasivat sivistyneistön uskollisuuden. Johtavista aatelisperheistä mm. Mannerheim, Armfelt ja Aminoff olivat sopeutumisen kannalla. Maaherra Willebrand pyrki heti ystävälliseen suhteisiin jo taloudellisistakin syistä. Johtavista sotilaista "petturi" Cronstedtin lisäksi von Troil piti vastarintaa turhana. Gustaf Ladau oli Venäjän armeijassa, ja hallinnon uusi luottomies oli Robert Rehbinder.

Näiden rauhan miesten ja yhteistyön kannattajien kohdalla on ollut kahdenlaista arvostelua. Esimerkiksi Sprengtportenin asema Suomen historiassa on kiistelty ja ristiriitainen. Häntä on luonnehdittu niin maanpetturiksi kuin kansallissankariksikin.

Lähteet
*Kansakunnan historia - WSOY
*Wikipedia
*Taistelija 1931 NO 11
*Nuijasoturi 1933 NO 8-9
*Keski-Pohjanmaan vartio 1927 NO 10
*Suomen historia - Weilin&Göös
*Suomen historian pikkujättiläinen - WSOY
*Suomen Maanmittari-yhdistyksen aikakauskirja 1932 NO 8
*Jääkäri-invaliidi 1937
*Totuus 1925 NO 1
*Kyläkirjaston kuvalehti 1908 NO Joulurauha
*Helsingin Sanomat 1933 NO 62
*agricolaverkko.fi
*Arkistojen Portti