Vaivaispäästäinen (Sorex minutus)

Olemukseltaan vaivaispäästäinen on "hauskannäköinen ja vauhdikas, teräväkuonoinen veitikka". Vaivaispäästäisellä on lieriömäinen ruumis ja lyhyet jalat. Se on väritykseltään selkäpuolelta ruskea ja alapuolelta vaaleanharmaa. Sillä on pitkä suippo kuono, pienet silmät ja pienet pyöreät korvat, jotka ovat melkein kokonaan turkin peitossa.

Hieman metsäpäästäistä vaaleammalla ja sitä selvästi pienemmällä vaivaispäästäisellä on pituutta 4,2 – 6,4 cm ja painoa 2 - 7,5 g. Hännällä on pituutta n. 3 – 4,5 cm ja päällä 1,4 - 1,7 cm. Vaivaispäästäisen hännän tyvi on lyhytkarvainen. Nuorilla yksilöillä on tuuhakampi häntä.

Sorex -suvun päästäisiä on vaikea erottaa toisistaan. Vaivaispäästäinen on pienempi kuin metsä-, musta- ja idänpäästäinen mutta suurempi kuin kääpiöpäästäinen.

Ravinto

Vaivaispäästäisen ravintoa ovat pienet selkärangattomat, kuten hämähäkit ja kovakuoriaiset ja muut ötökät. Ravintoaan etsiessään ja paikasta toiseen siirtyillessään vaivaispäästäinen ui ja kiipeilee taitavasti.

Lisääntyminen

Pesäkseen vaivaispäästäinen laatii pienen, pyöreän heinäpallon suojaiseen paikkaan. Sillä on vuodessa 1 - 2 poikuetta, joissa kussakin on 4 - 8 poikasta. Sokeilla ja karvattomilla poikasilla on painoa vain 0,25 grammaa. Emo vieroittaa poikasensa omilleen 22 päivän ikäisinä. Elinaikaa vaivaispäästäiselle kertyy noin 15 kuukautta.

Levinneisyys

Vaivaispäästäinen on levinnyt suureen osaan Eurooppaa ja sitä tavataan myös Irlannissa ja Gotlannissa.

Liikkuminen

Nopean aineenvaihduntansa vuoksi vaivaispäästäisten on syötävä kaiken aikaa. Niinpä ne ovat liikekannalla tunnin pari, pitävät pienen lepotauon ja lähtevät taas liikkeelle - näin menee koko päivä. Liikkuessaan vaivaispäästäinen ryntäilee nopeasti. Pitkällä kuonollaan se tuikkii sinne ja tänne ja tekee tarkkaa selkoa siitä, missä pikkuruiset saaliseläimet lymyävät. Näissä tutkimuksissa sitä auttavat pitkät viiksikarvatkin.

Äänet

Pikkuruisella lajilla on vähäinen ja korkea ääni "tsit", jonka se päästää ilmoille ahdistettuna. Liikkuessaan päästäiset ääntelevät kaiken aikaa kimeästi.

Elinympäristö

Vaivaispäästäisen suosimaa elinympäristöä ovat rehevät kuusimetsät, lehdot, kosteat rantametsät, puutarhat, rantaniityt sekä peltojen laitojen korkeat heinikot. Laji tulee toimeen sekä hyvin kosteissa, että hyvin kuivissa olosuhteissa. Se viihtyy myös järvien saarissa. Elinpiirin koko vaihtelee rajoissa 200 – 2 000 m².

Talvet maan alla

Kesäaikaan vaivaispäästäinen on vauhdissa taukoamatta, mutta talvisin se rauhoittuu ja siirtyy viettämään aikaa suurimmaksi osaksi aikaa maan alle. Maan alla vaivaispäästäinen ei juurikaan ruokaile, sen ei tarvitse kajota matoihin, sillä se saa pienen kokonsa vuoksi tyydytetyksi ravinnon tarpeensa ilman niitä.

Subnivaalinen tila

Voisi tulla mieleen, että mitä ihmettä se vaivaispäästäinen talvella sitten syö, jollei se etsi maan sisältä matojakaan. Hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävässä tilassa on tasainen lämpötila ja sopiva kosteus. Tätä kutsutaan subnivaaliseksi tilaksi - lat. sub = alla, nivus = lumi. Tässä tilassa lämpötila harvoin laskee nollan alapuolelle. Jotta lumen alle voi muodostua tällainen ilmatila, täytyy lumikerroksen olla paksu ja toisaalta kasvillisuuden niin korkeata, ettei lumi täysin painu maata vasten.

Pihanurmikolle tai tasaiselle pellolle ei voi muodostua subnivaalista tilaa. Sen sijaan tällainen tila muodostuu esimerkiksi pellon ojiin tai metsän korkeaan kanervikkoon. Talvella subnivaalinen tila muodostaa oivallisen elinympäristön monille pieneläimille. Lumen alla on hämärää myös päiväsaikaan, koska lumi ei päästä lävitseen kovinkaan paljon valoa.

Useimmat eri jyrsijät elävät suuren osan talvesta subnivaalisessa kerroksessa, niin myöskin päästäiset ja vaivaispäästäiset. Talviaikaan vaivaispäästäisten ravinto koostuu niistä harvoista hyönteisistä, jotka ovat aktiivisia subnivaalisessa tilassa.

Talvipäivä kuluu syömisessä

Vaivaispäästäinen on kooltaan liian pieni siihen, että se voisi kerätä ruumiiseensa sellaisen rasvavaraston, joka olisi riittävä pitämään yllä talvihorroksen aikaista aineenvaihduntaa. Siksi se ei voi talvella horrostaa, vaan sen täytyy keskittyä syömiseen. Se joutuukin syömään päivittäin lähes oman ruumiinpainonsa verran ruokaa. Niinpä vaivaispäästäisen talvipäivä kuluukin lähes yksinomaan ravinnon hankintaan. Päästäinen kuolee kylmyyteen jo parin tunnin sisällä, ellei se saa syötävää.

Ankarina talvina metsähiiret ja päästäiset yrittävätkin tunkeutua ihmisasumuksiin, joissa niiden saama vastaanotto on usein hyvin tyly. Eipä ole pienen vaivaispäästäisenkään elämä aina, josko koskaan, helppoa.

Rauhoitettu

Vaivaispäästäinen on Suomessa rauhoitettu nisäkäslaji.

Päästäisten heimo

Päästäiset (Soricidae) eli kansan kielellä nokkahiiret ovat pienimpiä nisäkkäitä. Heimon lajien parhaita tuntomerkkejä ovat pienen koon lisäksi pitkä kuono, pienet silmät ja lyhyt, samettimainen karva. Päästäisten korvatkin ovat pienet ja ne jäävät turkin peittoon. Väritykseltään päästäiset ovat tummia. Päällisin puolin päästäiset näyttävät aikalailla samanlaisilta, kuin hiiret ja myyrät. Päästäiset eivät kuitenkaan ole jyrsijöiden sukulaisia.

Päästäisistä pienin on vähäpäästäinen (Suncus etruscus) ja se on parin gramman painollaan myös kaikista kevein nisäkäs koko maailmassa. Suurimmat päästäislajit painavat yli viisitoista kertaa enemmän, eli 35 grammaa.

Päästäiset ovat vilkkaita eläjiä. Ne ovat liikkeellä ympäri vuorokauden, pysähtyvät välillä tutkimaan ympäristöään ja kiitävät jo saman tien toisaalle. Vilkkaita ja nopeita ovat myös päästäisten kaikki elintoiminnot, kuten ruoansulatus ja sydämenlyönnit. Päästäisten sydän lyö 800 kertaa minuutissa ja se voi lyödä jopa yli tuhat kertaa minuutissa. Tällaisesta kiihkeästä elämän rytmistä on seurauksena se, että päästäiset tarvitsevat kaiken aikaa ravintoa. Kokoonsa nähden ne ovatkin oikeita ahmatteja.

Hyönteissyöjien tapaan päästäisillä on hyvin terävät hampaat. Vain vanhoilla yksilöillä hampaat ovat kuluneet ja pyöristyneet. Päästäisten ravinto koostuu hyönteisistä, madoista ja kasviksista. Lihaakin päästäiset syövät. Hyvin usein tämä ahmatti napsii suihinsa kuolleen lajitoverinsa.

Päästäiset lisääntyvät keväällä ja alkukesällä. Niiden kantoaika on vain muutamia viikkoja ja siksi pentueita onkin samana kesänä useita. Alkukesällä syntyneet yksilöt pystyvät lisääntymään jo saman kesän lopulla. Elinikää päästäisille karttuu noin yksi vuosi.

Liikkuessaan päästäiset ääntelevät kaiken aikaa kimeästi. Ei tiedetä täysin varmasti, pitävätkö ne tällä tavalla yhteyttä lajitovereihinsa, sillä niiden kuuloaisti on osoittautunut heikoksi. Hajuaisti päästäisillä sen sijaan on hyvä.

Suomessa elää kuusi päästäislajia: metsäpäästäinen (Sorex araneus), korpipäästäinen eli mustapäästäinen (Sorex isodon), idänpäästäinen (Sorex caecutiens), vaivaispäästäinen (Sorex minutus), kääpiöpäästäinen (Sorex minutissimus) ja vesipäästäinen (Neomys fodiens).

Lähteet
*Anders Bjärvall, Staffan Ullström: Suuri nisäkäskirja - Tammi
*Kodin suuri tietosanakirja - Weilin + Göös
*Luonto talvella: Subnivaalinen tila - Gummerus
*Kotimaan luonto - WSOY
*Antti Halkka, Jani Kaaro, Juha Valste, Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas - Otava
*LuontoPortti
*Wikipedia