Elämää vankilassa

Vankilassa "juonitaankin"

Suomen Kuvalehti, 2.3.1935, NO 9.

Joskus lauantaiehtoona voi kuulla jätkän laulavan kylänraitilla hentomielisenä hetkenään pitkäveteisellä, haikealla nuotilla laulua, joka alkaa seuraavasti: »Voi, kaverit, ette te ti-ää-rä, miten vankila kolkko on!» Koko tämän laulun tunnelmassa on jotakin varoittavaa ja murtunutta, joka saa kuulijan aavistelemaan kaikkea sitä pettymystä, mielenmasennusta, murhetta ja katumusta, mikä kätkeytyy vankilan kolkkojen muurien taakse.

Me tavalliset ihmiset olemme kai jokainen joskus elämässämme nähneet vilaukselta vankilan ja tunteneet ahdistusta mielessämme, mutta muuten vankila on meille tuntematon maa, jonka elämästä meillä ei ole selvää käsitystä. Paatuneet rikolliset kerskailevat mielellään olostaan 'valtion täysihoitolassa' ja kuvailevat elämänsä siellä muka helpoksi ja suruttomaksi, mutta tosiasiassa vankila sinänsä on jotakin niin ankaraa, kolkkoa ja kovaa, että se saa pelon väreen vihlaisemaan paatuneintakin mieltä.

Silti ei vankilaelämästä puutu omia pieniä, huvittavia piirteitään — lohduttomimmassakin pimeydessä ovat omat valonpilkahduksensa ja vangit pystyvät oveluutensa, viekkautensa ja yhteishenkensä avulla kaikkien järjestyssääntöjen ja rangaistusten uhallakin hiukan lieventämään kovaksi tarkoitettua elämäänsä.

Muuan äskettäin vapaaksi päässyt vanki, joka ymmärrettävistä syistä ei halua nimeään julkisuuteen, on antanut Suomen Kuvalehden käytettäväksi joukon tietoja vankilaelämästä vangin kannalta katsoen ja niistä keinoista, joiden avulla vangit kiertävät järjestyssääntöjä. Olemme tarkistaneet näiden ensi silmäyksellä monesti melkein uskomattomilta tuntuvien tietojen todenperäisyyden ja saaneet kuulla, että kaikki nämä keinot ja menetelmät ovat myös vankilain johdon tiedossa.

Valvontaa vain on mahdoton järjestää niin tiukaksi, että kaikki väärinkäytökset kävisivät mahdottomiksi. Koska vankeinhoitohallituksellakaan ei ole mitään olennaista näiden tietojen julkaisemista vastaan, selostamme seuraavassa Suomen Kuvalehden lukijoille vankilan salaista elämää. Mainittakoon aluksi, että rikollisilla ja vangeilla on oma kielensä, jossa on paljon sellaisia sanoja, niitä tavallinen murrekielikään ei tunne. Ulkomailla rikolliskielestä on julkaistu laajoja tieteellisiä tutkimuksiakin.

Tärkein vankilasana on »juoni». Jos sanotaan, että se ja se vanki on »juoni», tarkoittaa tämä, että hän on viekas, petollinen, pystyvä pettämään vartijan valppauden. Sanasta johtuu verbi »juonia», mikä tarkoittaa jonkin kepposen suunnittelemista, puuhaamista.

Vanginvartija on »pamppu», etsiväpoliisi •koukku». Joukko tällaisia vankilasanastoon kuuluvia sanoja esiintyy seuraavassa. Olettakaamme siis, että joku »ensikertalainen» saapuu lääninvankilaan suorittamaan raastuvanoikeuden hänelle tuomitsemaa vankeusrangaistusta.

Outoja tunteita herättää jo tuo korkeassa muurissa avautuva jykevä portti, ja ahdistuksen sekainen jännitys valtaa mielen, kun vankilarakennuksen rautaovi raskaasti sulkeutuu selän takana. Ensimmäiseksi uusi vanki viedään vastaanottohuoneeseen. Matalan aitauksen takana istuu tiukkakatseinen vahtimestari, joka kyselee ja merkitsee kirjoihinsa uuden tulokkaan henkilötiedot ja tuntomerkit. Erikoisessa kirjassa on sarekkeissa lueteltu kaikki mahdolliset vaatekappaleet ja arvoesineet. Siviilivaatteensa ja tavaransa lueteltuaan tulokas merkitsee nimensä kirjaan ja nyt hän todella on vanki.



Tupakointi on ollut tärkeää sekä vangeille että vartijoille. Kuvassa vartijoiden tupakkahuone. Helsingin tutkintavankilan sellisiipi, I. kerros, avokerrokset. Kuvaaja Sakari Kiuru vuonna 2002. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Seuraava aste on vaatteidenvaihtohuone. Siellä ensikertalainen kokee ensimmäisen yllätyksensä. Riisuutuessaan ilkosen alastomaksi ja luovuttaessaan kaikki tavalliseen elämään kuuluvat vaatteet ja tavarat hän kuulee jonkun puhuttelevan, mutta ei näe ketään ja hänen edessään heiluu jostakin katonrajasta tai ilmanvaihtoaukosta riippuva rautalanganpätkä.

Lopulta hän älyää, että juuri hänestä on kysymys. Vaatevarastoa hoitava vanki riiputtaa »onkeaan» (se on tärkeä kapine, josta vielä myöhemmin tulee puhe) ja kehoittaa häntä pistämään siihen tupakkansa, jos sitä on. Samalla rautalangan pitelijä lupaa toimittaa kaksi kolmattaosaa tupakasta seuraavana päivänä tulokkaan selliin. Yksi kolmasosa menee tietenkin »tullina» eli siis välityspalkkiona välittäjälle.

Ensikertalainen ehkä ei uskalla rikkoa järjestyssääntöjä tai epäilee välittäjää. Siinä tapauksessa hän menettää tupakkansa. Mutta jos hän kiinnittää tupakat »onkeen», hän todella saa kaksi kolmattaosaa niistä seuraavana päivänä koppiinsa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.



Pidempään vankilassa ollut vanki viettää aikaansa suurta kirjaa tutkaillen. Kuvaaja Constantin Grünberg. Kuva Helsingin kaupunginmuseo, vuonna 1940.

Seuraava käsittelyvaihe on haalea suihku, jonka jälkeen vanki vaatevarastosta saa vankilan merkeillä leimatut alusvaatteet ja tuon tunnetun raidallisen pukunsa. Vartija seuraa vierestä vaatteiden luovutusta, mutta täälläkin vielä ehtii vaatteita antava vanki kysyä, onko »nollaa» (pikanellitupakkaa, joka on vankilassa käypää rahaa) ja kaupata »trissaa» (vankilan tulukset).

Ellei »nollaa» ole, saa tulija huonot vaatteet. Jos tupakkaa on, hän saa aivan uudet. Ja kaikki käy niin nopeasti, kätevästi ja osuvasti kuiskaillen, ettei vartija huomaa mitään. Jo tästä alusta huomaamme, miten äärimmäisen tärkeää osaa tupakka näyttelee vankilan salaisessa elämässä. Se on aarre, jonka vuoksi vanki on valmis uhmailemaan ankarimpiakin rangaistuksia.

Tulokkaan pukeuduttua vankilan vaatteisiin hän saa käteensä mustan taulun, johon on kirjoitettu hänen nimensä ja rangaistusaikansa, ja vartija viittaa häntä astumaan hämärään käytävään. Aikansa käveltyään vanki saapuu paksujen, pystysuorain rautatankojen muodostaman portin taakse. Kalterien raoista avautuu näköala kapeaan, korkeaan »sisäpihaan», jota käytävät oviriveineen kiertävät kolmessa kerroksessa. Kuuluu jo avaimien helinää vartijan saapuessa.

Kalteriportti avautuu, ja koska uusi tulokas ei ole »vesileipäläinen» eikä tutkintovanki, hänet viedään heti kapeita, epämukavia rautaportaita pitkin toiseen kerrokseen yhteishuoneeseen.

Uudet vangit tavallisesti pitäisi eristää yksityiskoppiin alkuajaksi, mutta kuten tavallisesti, kaikki »yksityishuoneet» ovat täynnä. Tällaisessa yhteishuoneessa eli »kouluruumassa» on kaksitoista vankia ja siellä tavallisen kouluopetuksen lisäksi voi harjoittaa opintoja melkeinpä mille alalle tahansa, sillä vankilan laaja kirjasto on käytettävissä.

Kirjasto sisältää teoksia kaikilta ammattialoilta, yleissivistyksellisiä teoksia sekä kaunokirjallisuutta, joka kuitenkin sensuroidaan eräitä eetillisiä näkökohtia silmällä pitäen, niin ettei se tarjoa lähtökohtia eroottisille kuvitteluille.

Uusi vanki odottelee ilottomasti iltaa yhdessä yhteishuoneen »emännän» kanssa, joksi valitaan joku huoneen asukkaista vuorotellen. »Emännän» tehtävänä on siivota huone ja pitää ruokailuvälineet kunnossa sekä huolehtia siitä, että kopissa on aina raitista juomavettä.

Helsingin tutkintavankilan selliosastot, kerrokset ja käytävät eli "kongit". Ylempi kuva, Helsingin tutkintavankilan sellisiipi, I. Kuvaaja Sakari Kiuru vuonna 2002. Kuvat Helsingin kaupunginmuseo.

»Putsarit» taas huolehtivat »konkien» (eri kerrosten käytäväin) puhdistamisesta ja ruoan jakelusta. Illan suussa he kantavat yhteishuoneen pöydälle »lohet» (silakat), »murikat» (leivät), »rasvanapit» (margariinin) sekä kullekin mukillisen »joppia» kuorittua maitoa). Sitten saapuvat vangit töistä. »Emäntä» istuutuu pöydän päähän ja kaikki muut asettuvat samanaikaisesti istumaan. »Mutasemisen» (syömisen) on käytävä nopeasti, sillä pian on iltatarkastus.

Käytävästä kuuluu pitkä sähkökellon kilinä, vangit asettuvat kahteen riviin oven kohdalle, käytävästä kuuluu virsi ja sen jälkeen vankilan saarnaajan pitämä iltarukous. Koko iltahartauden ajan on asennossa. Rukouksen päätyttyä kuuluu alakerrasta pitkä vihellys, joka ilmoittaa tarkastuksen alkaneen. Vartiopäällikkö on pian lukitun rautaoven kohdalla, sen aukosta hän laskee miesten lukumäärän ja toivottaa hyvää yötä, johon vangit yhteen ääneen äänekkäästi vastaavat: »Hyvää yötä!»



Pilliä kierretään. Yhdestä savukkeesta tulee neljä kunnon pilliä. Kuva Suomen Kuvalehti, 1935, NO 9.

Vartija koettelee vielä, että rautaovi varmasti on lukossa, ja lukitsee sitten myös ristikkoikkunaisen puuoven, joka päivisin on auki. Kaiken tämän järjestyksen ja hiljaisuuden eksyttämänä uusi tulokas vallan hämmästyy, kun nyt äkkiä alkaa kerrassaan toisenlainen puuhailu. Joku kiertelee »pillejä» (savukkeita) salaa ostamastaan »nellasta» kirjastovankien toimittamaan paperiin. »Nellaa» mitataan ja kaupitaan tuumittain. Ostopillit kierretään ohuiksi kuin tulitikut ja niitä tulee tuumasta kymmenen, kaksitoistakin riippuen kiertäjän taidosta. Omaa käyttöä varten kierrettäessä tulee tuumasta vain kuusi. Vankilan »raha»-yksiköt ovat siis »tuuma» ja »pilli», jolloin tuumaa vastaa kymmenen pilliä.

Toiset taas salavihkaa »naputtavat» seiniin tai lattiaan. »Naputtaminen» on erikoinen, vankilassa syntynyt sähkötysmenetelmä, jonka avulla saadaan hämmästyttävän nopeasti selville tutkintolaisten uutiset ja päivän markkinatiedoitukset. Ne kiertävät naputuksen avulla sellistä toiseen kautta koko vankilan. — Salaa on hankittu sanomalehtikin. Käymälän puolella sitä tutkitaan vuorotellen hintana 2 —3 »pilliä». Vankien uutisnälkä on tavaton, vartijoilta ei saa mitään tietoja, mutta siitä huolimatta ovat vangit aina suurin piirtein päivän tasalla. Tietojen saapumista ulkomaailmasta on suorastaan mahdoton estää.

Mutta seuratkaamme kaupankäyntiä. Markkinatiedoitukset ovat saapuneet. Sokerin kurssi on tänään 4 »tuumaa» kilo, kaakaon 2 tuumaa 100 gramman pussi, sianlihaakin on sattumalta saatavana noin puolisen kiloa hintana 3 tuumaa. Tarjouksia harkitaan perusteellisesti. Ostajakin ilmaantuu, hän naputtaa haluavansa sokeria ja maksavansa heti tavaran saatuaan. Etukäteen täällä ei ole tapana maksaa mitään.

Nyt alkaa illan jännittävin vaihe. »Pamppu» kiertelee huopasaappaissa koko ajan käytävissä väijyen, missä kulloinkin »juonitaan». Mutta vankien kuulo on kehittynyt uskomattoman tarkaksi, ainakin sadassa sellissä kuunnellaan tarkasti vartijan askelia ja tarpeen vaatiessa kiitää sellistä toiseen naputuksen välityksellä varoitusmerkki.

Yläkerran kauppias laskee ikkunastaan langan avulla sokeripaketin, ostaja kurottaa ristikon lävitse koukkupäisen rautalangan ja vetää paketin sisään. Mutta kauppa ei vielä ole selvä. Ensin on tarkistettava sokerin paino. Kilossa lasketaan olevan 320 palaa. Vasta kun tarkistus on toimitettu ja määrä havaittu oikeaksi, mitataan 4 tuumaa »nellaa» ja lähetetään hinta yläkertaan myyjälle.

Jos kuitenkin sattuu, ettei ensimmäinen paketti ole tarkoitettu tähän selliin vaan vielä alemmaksi, se työnnetään jälleen ulos riippumaan ja sähkötetään alakertaan, että tulossa on »hivakka» (suurehko tupakkamäärä) tai »pajukka» (ruokatavaraa) tai ehkä »brevu» (kirje). — Ja koko ajan on kuulo valppaana ja jännitys mielessä, sillä minä hetkenä hyvänsä voi vartija kaikesta varovaisuudesta huolimatta painaa silmänsä ovessa olevaan tirkistysaukkoon.

Kolmen päällekkäin sijaitsevan sellin välinen kauppa- ja kirjeenvaihto sujuu yksinkertaisesti, mutta milloin matka on pitempi, täytyy turvautua välikäsiin, jotka puolestaan ottavat tullia avustaan.

Ja koko ajan on joku käymälän puolella tupakoimassa. Tämä vangin suurin ja vaarallisin nautinto edellyttää varsin monimutkaisia toimenpiteitä. Hänen on ensin »trissan» avulla saatava tuli »pilliinsä». Trissan muodostaa markanrahan kokoinen, kovasta metallista tehty pyörylä, jonka keskellä on kaksi reikää. Näistä reistä pujotetaan lanka. Langan molemmista päistä kiinni pitäen pyöritetään metallilevyä, kunnes se lankojen riittävästi kierrettyä saadaan varovasti lankoja venyttämällä vinhaan, pyörivään liikkeeseen. Pala hiekkapaperia ja poltettua pumpulikangasta riittävät tällöin tulen aikaansaamiseen.

Monet tupakoivat vallan »reilusti», mutta joka tapauksessa vangin on polvistuttava käymälän ilmanvaihtoaukon viereen ja puhallettava savu sinne.

Vankilassa harjoitetaan laajaa kirjeenvaihtoa ja milloin samassa »hoitolassa» on omat osastonsa sekä mies- että naisvangeille, voi kirjeenvaihto saavuttaa suuretkin mittasuhteet. Ja kirjeet saapuvat melkein aina moitteettomasti perille.

Naisvangit esimerkiksi ottavat selville, missä miesvankien »putsarit» asuvat ja keräävät sitten kirjeensä putsarien seilin alla sijaitsevaan naisten selliin, mistä kirjeet sitten tavalliseen tapaan illan kuluessa »ongitaan» yläkertaan. »Postinkantajat» lajittelevat huolellisesti kirjeet ja pistävät ne päivällä vartijan huomaamatta leipien sisään. Ja ihmeellisesti nuo »täytetyt leivät» melkein poikkeuksetta osuvat oikeille omistajilleen.

Kirjeen saaja tietenkin vastaa kohteliaana miehenä, kaivaa perunasta sisustan pois, pistää kirjeen perunan sisään ja toimittaa sen »kirjeenkantajalle» ruoanjätteiden joukossa. Putsarille tiedoitetaan sopivalla, huomaamattomalla tavalla, missä astiassa kulloinkin »sattuma» on, ja kirjeet kulkevat. Postimaksu suoritetaan tietenkin »pilleinä» sopivassa tilaisuudessa.

Ja niin käy, että tällaisessa »harmaan veljeskunnan kerhossa» moni rikollinen voi löytää »lemmittynsä». Rakkauskirjeet kulkevat, sovitaan tapaamisesta vapautumisen jälkeen ja yhdessä ehkä sitten joskus »väännetään ventti» (tehdään varkaus).




Vanki syö sellissään, Helsingin lääninvankilassa vuonna 1932. Kuvaaja Pietinen, kuva Museovirasto.

Uusi tulokas alkaa jo perehtyä vankilan oloihin eikä enää tunne itseään aivan orvoksi. Aamulla kello 6 helistetään kelloa. »Mansikki taas nuolee itseään», sanoo joku ja tulokas hymähtää, sillä ääni muistuttaa todella aivan lehmänkelloa. Pesun ja pukeutumisen on sujuttava nopeasti, sillä kohta soi sähkökello ilmoittaen aamuhartauden alkavan. Sen jälkeen putsarit tuovat ruoan sisään ja sen mukana päivän »postin». Mutta vartija seisoo koko ajan tiukkana ovella, niin että »juonimisen» on käytävä äkkiä.

»Kansan mutastua» joku vielä vetäisee salaiset aamusauhunsa ja sitten alkaa töihin lähtö. Kaikkien sellien ovet avataan samaan aikaan ja vangit kerääntyvät alakäytävälle kahteen riviin työnjakoa varten. Hälinä ja melu vartijain harhaan johtamiseksi tässä kokoontumistilaisuudessa on tavaton, sillä nämä 2—3 minuuttia ovat melkeinpä ainoa tilaisuus, jolloin voi tavata kohtalotovereita ja tehdä pientä kauppaa, ostaa esim. »pillipaperia», josta aina pyrkii olemaan puute.

Eri ammattilaiset viedään nyt omiin työpaikkoihinsa. Puusepät lukittuun verstaaseen, sähkömiehet, räätälit, suutarit, kirjastomiehet, kirjansitojat, varastonhoitajat jne. kaikki omiin työselleihinsä. — Eri ammattilaiset toimivat tietenkin kauppiaina välittäen kukin oman ammattialansa tavaraa.

Sähkömiehiltä saa »trissoja» ja rautalankakoukkuja, joiden avulla onkinaru vedetään ikkunasta sisään, sekä »muistoksi» esim. hopeisia sormuksia, joihin hopea saadaan sulattamalla varakappalelankaa, tai muita muistoesineitä». Räätäleiltä saa onkinarua. Suutareilta mittojen mukaan tehtyjä »pillipusseja», joita säilytetään kainalokuopissa, housunviilloissa ja muissa paikoissa paidan alla hakaneulalla kiinnitettyinä. Kirjastomiehet toimittavat »pillipaperia», kirjepaperia ja uusimpia kirjoja. Heillä on paras tilaisuus säilyttää »hivakkoja» (suuria tupakkamääriä), siksi he ottavat niitä myös maksua vastaan säilyttääkseen.

Kirjansitojat valmistavat pahvisia tupakkakoteloita, jotka nekin tehdään annettujen mittojen ja ohjeiden mukaan säilytyspaikkaa silmällä pitäen. Sillä jokaisella vangilla on oma »jemmansa» (säilytyspaikkansa), jota kukin pitää varmimpana paikkana, kunnes vartija lopulta sen keksii. Mutta silloin on myös uusi »jemma» valmiiksi katsottuna!, ja vartijat itsekin tunnustavat, että vangit aina ehtivät hieman edellä. Eihän heillä oikeastaan paljon muuta ajatustyötä olekaan kuin »juoniminen».

Vaatevaraston hoitaja on melkeinpä tärkein »herrasvanki», sillä häneltä saa ostaa »trissaa» varten »lunttakankaan» (sytykkeen). Tällä tavoin »juonien» tehdään työtä. Vähän ennen puoltapäivää soi vankilan pihalla »riankeli» (kolmikulmainen äänirauta). Työ lopetetaan. Vangit kerätään jälleen parittain kahteen riviin ja tarkastetaan huolellisesti.

Sitten alkaa puolen tunnin kävely muurien ympäröimällä pihamaalla. Kaikki kävelevät parittain samaa tahtia. Vartija seurailee tarkasti vankien liikehtimistä, mutta hänenkin on pakko toisinaan kääntyä, ja silloin lentää äkkiä leivänpalanen muurin yli »vapauteen». Samassa hetkessä lentää pihalle muurin takaa »hivakka», avustaja on ollut valpas ja vain odottanut sopivaa merkkiä. Melkein poikkeukselta »hivakka» lentää vankien keskelle, mutta korjasipa sen talteen kuka hyvänsä, oikea omistaja saa sen kyllä lopulta, kunhan vain maksaa kohtuullisen tullin. Tämä on muuan varmimpia tapoja suurten tupakkaerien toimittamiseksi vankilaan.

Kesäisin »hivakka» on ruskeassa tai vihreässä paketissa, talvisin valkoisessa, jotta sitä olisi vaikeampi erottaa maasta, jos vartija sattuisi liian aikaisin kääntymään. Tällä tavoin uusi tulokas tottuu vähitellen vankilan elämään ja aloittaa oman »juonimisensa» kykyjensä ja paatuneisuutensa mukaan. Hän huomaa, että vangit ainakin ulkonaisesti ovat maailman rauhallisinta ja kilteintä väkeä. Ryöstömurhaajakin on ulkonaisesti kuin pyhäkoulupoika, laupias ja hiljainen. Mutta parhaista näyttelijälahjoista huolimatta vanki aina toisinaan joutuu kiinni ja saa sovittaa »juonimisensa». Sillä vartijat kyllä tietävät kaikki temput, vaikka eivät aina voikaan olla yhtä valppaita. Yllätetty vanki joutuu »punaiselle matolle», so. vastaamaan teostaan vankilan johtokunnalle.

Tämä vankilanoikeus muistuttaa raastuvanoikeutta. Puheenjohtajana on vankilan johtaja, syyttäjänä vartiopäällikkö ja oikeuden jäseninä vankilan toimihenkilöitä. Oikeus toimii seuraavasti: Kello soi. Syytetty viedään sisään. Vartiopäällikkö esittää syytöksensä. Toimitetaan nopea kuulustelu. Syytetty viedään jälleen ulos. Minuutin kuluttua kello soi taas ja hänelle luetaan vankilanoikeuden päätös: muutamia päiviä vettä ja leipää tai ehkä pari vuorokautta »pimeetä».



Helsingin tutkintavankilan sellisiipi, pohjakerros. Eristysselli eli rundi. Vyökatu 1-3. Katajanokan vankila. Kuvaaja Sakari Kiuru vuonna 2002. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Tuomiot voivat olla ehdollisia, jolloin niiden toimeenpano riippuu vangin käytöksestä. Tuomio pannaan yleensä toimeen heti, mikäli rangaistussellejä on tyhjänä. Ensin tukka pois, sitten tarkka ruumiintarkastus. Rangaistusselli on 3—4 askelta pitkä, puolipimeä koppi, jonka erottavat käytävästä pyöreät rautatangot ja jossa on sementtilava vuoteena.

Mutta tähän kolkkoon eristyspaikkaankin voi saada tupakkaa ja tulta putsarien illalla tuodessa makuupussin ja peitteet. Ja niin on syyllisellä tilaisuus viettää »leppoisa» yö, makailla olkisäkillä, vedellä oikein »lokosauhuja» ja miettiä maailman pahuutta, omaa viatonta lapsuuttaan, juopottelevaa nuoruuttaan ja sortumistaan rikoksen tielle.

Sitä salaista mielenahdistusta, joka kaikesta »juonimisesta» huolimatta on vankilan vallitseva tunne, osoittaa parhaiten vankilan sunnuntaipäivä. Aamulla kello 9 on jumalanpalvelus vankilan kirkossa. Vangit istuvat noin 2 metrin etäisyydessä toisistaan. Kukaan ei voi häiritä toista ja tuskin missään vallitsee kirkossa niin harrasta, todella syvästi harrasta tunnelmaa kuin vankilassa. Vangit ovat herkkiä ja liikuttuvat helposti, kyynel vangin silmänurkassa ei ole aivan harvinainen näky.

Vankilassa ovat myös omat yhteiskuntaluokkansa. Alimman kurjaliston, jota kaikki »rehelliset» varkaat, väärentäjät ja pahoinpitelijät halveksivat, muodostavat irtolaiset eli »löysät». He ovat vankilan jokavuotisia »muuttolintuja», jotka keväisin lähtevät ja taas syksyisin palaavat. Palatessaan he ovat nälkiintyneitä ja syövät muiden jätteetkin ja niin ryysyisiä, että monella tuskin on muuta kuin housut ja kalossit, mutta kaikesta huolimatta perin röyhkeitä.

Juttuja heillä riittää aina. Joku »ammattilöysä» voi esim. kertoa löytäneensä jonakin yönä humaltuneen uhrin jossakin puistossa nukkumasta ja yrittäneensä »puhdistaa» hänet, mutta kun mitään rahanarvoista ei löytynyt, »löysä» vihapäissään käänsi taskut nurin ja leikkasi ne irti veitsellään arvellen, ettei tuollainen taskuilla mitään tehnyt, kun ei ollut mitään säilyttämistäkään.

Erikoisen vaihtelun vankilaelämään tuo siirto lääninvankilasta avovankilaan. »Löysät» eivät haluaisi siihen millään suostua, sillä he tietävät joutuvansa kerrankin työhön, mitä he kammoavat. Toiset taas mielellään ottavat vastaan ulkoilman, ruumiinliikunnan ja virkistyksen. Jo rautatiematka alkaa jonkinlaisen huviretken merkeissä.




Vankivaunu Helsingissä, joulukuussa vuonna 1932. Kuvaaja Pietinen, kuvat Museovirasto.

Vangit viedään erikoiseen vankivaunuun ja sijoitetaan 2—3 hengen vaunuselleihin. Heti junan hetkeksikin pysähtyessä »vanhat kundit» aloittavat juonimisen. Käymälän luukku avataan, ja lyijypainolla varustettu onki lasketaan siitä heilumaan, jotta joku »hyväsydäminen» ihminen kiinnittäisi siihen jonkin makupalan. Kaikkialla liikkuvat irtolaiset usein voivat omasta suustaan ottaa kalliin savukkeen ja lähettää »kuumat» odottavalle »kaverille».

Monet yrittävät tätä tietä toimittaa kirjeitä ulkomaailmaan, mutta vartija on varuillaan, ja hyväntahtoinen sivullinen voi tällaisesta vangin avustamisesta joutua itsekin »tiilenpäitä lukemaan».

Avovankilan maanviljelys-, tasoitus- ja hiekanvetotyöt ovat tottumattomalle aluksi raskaita. Mutta työt jaetaan helppoina päivän urakkoina, ja urakkansa suorittaneet vangit saavat iltaisin palkaksi »santsiruoan», esim. lisäannoksen margariinia ja 200 grammaa maitoa. Useimmiten nämä ylimääräiset annokset myydään »pomomiehille».

Kaupankäynti on avovankilassa yleensä hiljaisempaa kuin »oikeassa» vankilassa, sillä saatavana on vain »omia» tuotteita. Mutta kauppaa pitää käydä, sehän on vankien rakkain lomahetkien askarrus, jopa siinä määrin, että jos kaikki muut kauppatavarat otettaisiin vangeilta, he varmaan vaihtelisivat leipiä keskenään.

Avovankilassa on lupa ostaa tupakkaa »työosuusrahalla». Täällä käytetään vahvaa piipputupakkaa, jolloin 50 gramman paketista tulee 300 »pilliä». Margariiniosuus maksaa 2 —3 pilliä, maito-osuus 4—5 pilliä, omena 4 pilliä, tomaatti 2—3 pilliä, litra soppaa 5 pilliä, sokeripala pillin.

Maidon toimittamiseksi ostajalle kaivetaan seinään reikä ja suppilona käytetään pergamiinipaperia, jota saadaan »tippatädiltä» (sairaanhoitajattarelta) esim. polvi- tai nivelhauteen suojapaperiksi. Tällä tavoin maito kaadetaan huoneesta toiseen, kunnes se saapuu ostajalle. Tupakoimisoikeus helpottaa vankien valvontaa ja säästää myös vankilan vaatevaroja, koska tulitikkujen käyttö on luvallista.



Vangit halkaisevat tulitikut niin, että yhdestä tulee neljä. Taiturit saavat yhdestä tikusta kahdeksankin tikkua. Kuva Suomen Kuvalehti, 1935, NO 9.

Mutta tulitikutkin ovat vangeille kallista tavaraa ja siksi samaa tikkua voidaan käyttää kahdeksankin eri kertaa. Tikku halkaistaan nimittäin ensin pöytäveitsellä neljään osaan ja nämä osat halkaistaan vielä kerran nuppineulan avulla. Tämä halkominen vaatii tietysti taitoa ja aikaa, mutta aikaa ja kärsivällisyyttähän vangeilla on ylenmäärin. Ja tikku halkeaa hyvin, jos se vain ei ole liian kuiva.

Tällaista on vankilan jokapäiväinen elämä. Enemmän murhetta kuin iloa, enemmän ahdistusta kuin valonpilkahduksia. Monet se murtaa henkisesti, monia se paaduttaa. Mutta osaltaan se on omiaan osoittamaan, miten rajaton on ihmisen sopeutumiskyky.